sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Mun tuoli, pojan tuoli, tytön tuoli, rakas tuoli



Minulla on kuva, jossa istun tuon pienen tuolin päällä . Pöydällä on lautasellinen makkarakeittoa ja minulla on onnellinen ilme. Tuoli on keltainen ja siinä taitaa olla joku kuvakin. Yhtä keltaiset ovat pöydän jalat. Minulla on myös muistikuva omasta isästä, joka seisoo ovemme takana tuo sama tuoli ja pöytä kainalossaan. Isälläkin onnellinen ilme, olihan hän tuomassa tuota pienen ihmisen tuolia omalle ensimmäiselle lapsenlapselleen. Väri ei tuolissa ollut enää keltainen, vaan poikamme pappa oli maalannut sen kauniin taivaansiniseksi. 
Täällä villaLuhdassa pöytä sai jälleen uuden värin, tuon kuvassa olevan. Väri on vaihtunut, mutta hommat pöydän ääressä ovat pysyneet samoina . Sen äärellä on piirretty, muovailtu, järjestelty leluja, leikitty toimistontätiä, naurettu ja mökötettykin. Saman pöydän ääressä on kasvettu pienestä vähän isommaksi jo neljättä kertaa. Usein ne rakkaimmat esineet ja huonekalut ovat niitä, joilla on tarina kerrottavanaan. Niitä joiden ääressä on tapahtunut monenlaista. Niitä, jotka ovat kulkeneet kodista kotiin, usein sukupolvelta toisellekin. Tämä pieni pöytä on minun yksi rakkaimmistani. Toivottavasti se jatkaa matkaansa sitten joskus tulevaisuudessa minunkin lasteni kotiin kertomaan tarinaa tytöstä, joka söi onnellisena ja iloisena makkarakeittoaan.

4 kommenttia: